Kuluneen vuoden kesä oli oman muusikkouteni kannalta mullistava. Syventävä. Sain kokemuksen itseni ylittämisestä Knightfish-nimisen coverbändin riveissä, missä soitamme erään menestystä niittäneen kiteeläisorkesterin musiikkia. Ensiesiintymisemme oli toukokuussa Seinäjoen Rytmikorjaamolla Rytmis Band Jam -tapahtumassa.
Aloin miettiä, mikä kaikki vaikuttaa siihen, onko mahdollista ikään kuin ylittää omat ”arkitietoisuudessa” tuntemansa kyvyt lavalla. Olen joskus kuullut puhuttavan mystisestä flow-tilasta, ja toisinaan sen tavoittanutkin, varsinkin keikoilla joilla olen päässyt ilmaisemaan syvimpiä tuntojani örinälaulun keinoin. Sitä luopuu egon asettelusta ja antautuu olemaan siinä hetkessä väline, jonka kautta elämääkin suurempi musiikki ja tunteet saavat virrata kuulijalle. Se on tila, jossa minäkeskeisyyttä ei ole. Se on tila, jossa uskaltaa heittäytyä. Aika tuntuu katoavan.
Pohdintani kiteytyivät yhä uudelleen kahteen asiaan. Ensin on vireytymisen sietäminen. Toiseksi on sosiaalinen turvallisuuden kokeminen. Nämä kaksi asiaa punoutuvat hyvin tiiviisti yhteen, ainakin minun kokemusmaailmassani.
Satun olemaan instrumenttini ominaisuuksilta sitä luokkaa, joka käsittelee koko ajan – pääosin tiedostamatta – monen sorttista dataa, mitä ympäristöstä voikaan saada: ääniä, näköhavaintoja, ilmanlaatua, ilmapiiriä, energioita. Erilaisia sosiaalisia vihjeitä: eleitä, ilmeitä, tunneilmastoa, äänensävyjä, sanapainotuksia. Erilaisia tulkintoja, mistä nämä voivat kertoa: tunteista, tarpeista, toiveista, odotuksista, hyväksynnästä, pettymyksestä, mielihyvästä, mielipahasta, tyytyväisyydestä tai tyytymättömyydestä.
Minulle on ennenkin ollut melko selvää, että teen tätä skannailua keikkaolosuhteissa, kun vallitsee esiintymisjännitykseen liittyvä stressireaktio. Aistit herkistyvät, kehossa tapahtuu asiaan kuuluvia muutoksia kun se valmistautuu toimintaan, tarkkaavaisuus terästyy. Hiljattain minulle on valjennut, että teen tätä sosiaalisissa tilanteissa AINA, olin keikalla tai en. Usein saan itseni samaan ylivirittyneeseen tilaan jopa yksin, kun mieleni vie käymään läpi mennyttä tilannetta tai ennakoimaan tulevaa.
Pienenä sivujuonteena; erityisherkkyyden käsite on auennut itselleni selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin, ja tällä hetkellä harjoittelen pääosin siihen liittyvän vireytymisen sietämistä. Koen oloni usein erilaiseksi, joukkoon kuulumattomaksi ja vääränlaiseksi. Hermostoni kun virittyy äärimmilleen suhteellisen vähäisistäkin ärsykkeistä. Herkkyyden lisääntynyt ymmärtäminen on selvästi ollut itselläni avainasemassa flow-tilan tavoittamiseenkin liittyen.
Mielsi itsensä sitten erityisherkäksi tai muuten vain herkäksi, kun näitä kentässä risteileviä suuriakin tietomääriä vastaanotetaan ympäristöstä jatkuvasti, sisäisen turvan merkitys kasvaa. Olisi niin helppo hukata itsensä jatkuvaan tutkaamiseen ja mukauttaa itseään kameleontin lailla hetki hetkeltä vastaamaan niitä toiveita ja odotuksia, joita ympärillään aistii (kuten olen valtaosan elämästäni tehnyt). Edellä mainitsemieni herkän ihmisen ominaisuuksien ollessa totisinta totta ja usein ihmiselle se luonnollisin – joskaan ei helpoin – tapa olla maailmassa, myös aidosti turvallisten ihmissuhteiden merkitys kasvaa.
Sanallisella viestinnällä ja sen sujuvuudella on perinteisesti ollut itselleni suuri merkitys kun mieleni tekee päätelmiä siitä, synkkaako jonkun ihmisen kanssa vai ei. Kuitenkin siinä millaista yhteyttä toisten kanssa koetaan, on paljon syvempiäkin kerroksia. Tässä on hyvä oppia hiljalleen luottamaan kehon viisauteen. Aiheesta riittäisi asiaa aika monen liuskan verran, mutta tässä yhteydessä riittänee tällainen mutkat suoraksi -versio:
Minä, instrumenttini ja musiikkisuhteeni voimme hyvin ihmisten parissa, joiden hermostot keskustelevat omani kanssa rauhoittavasti ja innostavasti.
Yhdessä olemiseen ja tekemiseen ei tulisi liittyä suuntaan eikä toiseen hyväksynnän ehdollisuutta, piilohierarkioita, arvaamattomuutta. Kun koneiston ei tarvitse olla hälytystilassa siksi, että havaitsisi jatkuvia, epäsuoria vihjeitä paheksunnasta, ylenkatseesta tai muusta merkittävästä ristiriidasta, vapautuu tila kykyjen valjastamiselle kohti yhteistä päämäärää. Kun ei tarvitse pelätä.
Tässä kirjoittaessani tulin vastanneeksi omalta osaltani kysymykseen, mitä flow-tilaan pääseminen edellyttää:
- Saa olla ihmisten kanssa sitä mitä on. (Mikäli tietää jo, mitä on. Jos ei vielä tiedä, se ei haittaa.)
- Saa olla tunteva, erillinen ihminen, silloinkin kun ollaan yhteisen tehtävän äärellä.
- Saa tulla näkyväksi kaikkineen – valoineen, varjoineen ja harmaan sävyineen.
- Saa osakseen rehellistä kannustusta, jolloin uskaltaa kokeilla ja tehdä virheitäkin.
- Saa näyttää omat kykynsä yhteisessä, turvallisessa kentässä, ja ihailla siinä kanssasoittajien kykyjä – väheksymättä omiaan.
Knightfish-keikat ja treenisessiot olivat kesäni kohokohta, ja samalla myös yksi tähänastisen elämäni kohokohta. Yksi niistä porukoista, joissa olen saanut turvallisesti toteuttaa tehtävääni samalla kun olen herkkä, pohtiva, pelokas, innostunut, höntsä, liikuttunut, rikki, tollo, uupunut, ristiriitainen, vähäpuheinen tai äänekäs. Yksi melko harvoista tapauksista, joissa piilee suuri oppimiskokemus muullakin tavoin kuin kamppailun ja kivun kautta. 😀
Toivottavasti tämä kirjoitus herätti sinussa ajatuksia. Ehkä kelailet omaan musiikkisuhteeseesi liittyviä sosiaalisia ympyröitä, ja turvallisuuttasi niissä. Jo pelkkä aavistus voi olla paljon, ja riittävää. Mikäli sinua kiinnostaa luovuuden, inspiraation ja flow’n kaltaiset teemat musiikin aihepiirissä, liity ihmeessä Facebook-ryhmääni Luova muusikko – paluu kehoon ja kukoistukseen. Sinne tulee muutamia kertoja viikossa erilaisia luovuuden jatkuvaan vaalimiseen tähtääviä aktivointeja. <3
