Ei kai tässä nyt ole mitään syytä jännittää!
Muuten sulla meni tosi hyvin, mutta jännittäminen näkyi.
Huomasin että jännitit kun menit ihan punaiseksi.
Ethän sä voi enää jännittää kun oot esiintynyt niin paljon!
Olet ehkä jossain määrin kuullut näitä hyvääkin tarkoittavia kommentteja esiintymistilanteiden jälkeen. Olet ehkä itsekin joskus tullut vastanneeksi jännittäjälle suunnilleen noilla sanoilla? Niin minäkin.
Olet ehkä oppinut olemaan puhumatta jännityksestäsi siksi, että kokemuksesi on ohitettu edellä mainituilla tavoilla. Meillä on kuitenkin perustavanlaatuinen tarve tulla hyväksytyksi sellaisina kuin olemme, niiden kokemusten kanssa joita mukanamme kannamme. Tämä voi luoda mieleen melkoisen ristiriidan.
Tässä postauksessa pohdin yhteiskuntamme suhtautumista jännittämiseen. Toivon antavani sinulle hieman näkökulmia ja kohtuullisuutta omaa jännittämistäsi kohtaan. Omien tai muiden ihmisten kokemusten ohittaminen ei tee kenestäkään pahaa tai tyhmää ihmistä. Jokainen toimii niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka sillä hetkellä on.
Viimeistään nyt on ihan hyvä aika kiinnittää huomiota siihen, miten keskustelemme jännittämisestä. Voiko siitä puhua avoimesti? Voiko sen kohdata sanoin ja elein ohittamisen sijaan hyväksyvästi sekä itsessä että muissa ihmisissä? Voiko jännittämisen nähdä normaalina reaktiona haastavaan tilanteeseen? Tarvitseeko sitä alkaa automaattisesti kitkemään pois?
Yhteiskunnassamme leijuu salamyhkäinen asenne – kirjoittamaton sääntö – joka suosii supliikkeja, suvereeneja, sanavalmiita, vakuuttavia, ”luontaisia” esiintyjiä jotka eivät koe haitallista jännitystä. Jos jännittämisestä puhutaankin, niin mielellään silloin, kun se saadaan liitettyä jonkinlaiseen sankaritarinaan Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppisesti. Silloin tällöin silmiin sattuu otsikoita tähän tyyliin:
Hiljaisesta hiirulaisesta tuli iskelmätaivaan tähti.
Koulukiusattu suosikkiartisti nauttii nykyään esiintymisestä.
Mainittakoon, että en missään nimessä kyseenalaista tai väheksy julkisuuteen ja suosioon nousseiden esiintyjien aikaisempia jännityskokemuksia enkä sankaritarinoita. On pelkästään upeaa että tapahtuu henkistä kasvua, jonka myötä mielettömän potentiaalin omaavat ihmiset siirtävät kynttilänsä pois vakan alta muidenkin nautittavaksi!
Se tapa, jolla toisinaan julkisuuteen nousseiden ihmisten tarinoita tuodaan yleisön tietoon ylläpitää asenneilmastoa, jossa ”kaikki on hyvin nyt kun jännitystä ei enää ole”. Se tapa antaa epäsuorasti ymmärtää, että jännitys ja menestyminen eivät voi kuulua yhteen. Ehkä myös harhaanjohtavaa käsitystä siitä, että jännittämiseen olisi olemassa jokin taikaiskun lailla toimiva ratkaisu tai ihmelääke.
Toisaalta, omien havaintojeni mukaan esiintymistaitojen omaehtoinen opiskelu ei ole vielä saavuttanut niin suurta kansansuosiota, että siitä kovin avoimesti puhuttaisiin. Mielikuva siitä, että työkseen esiintyvät henkilöt ovat itse ratkoneet esiintymisen haasteensa vaikuttaa niin sanotusti uppoavan paremmin, kuin se että he olisivat sitä ammattilaisen kanssa työstäneet.
Jännittäminen on koko yhteisön asia
Jännittäminen oireilee yksilötasolla, mutta se on koko yhteisön asia. Niiden yhteisöjen, joissa ihmisen elämä tapahtuu, tulisi olla niin turvallisia että jännittämistä ei tarvitsisi jännittää. Työnsarkaa tässä olisi. Asenneilmasto, joka hiljaa ruokkii käsitystä siitä, että jännityksestä kärsivän kannattaisi ongelmineen kääntyä terveydenhuollon puoleen, estää ennaltaehkäisyä tapahtumasta siellä missä sen tulisi tapahtua: kodeissa, päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa, oppilaitoksissa, työpaikoilla.
Silloin kun itse olin peruskoulussa, esitelmät ja yksinlaulu kuuluivat samaan ihmeelliseen kastiin, jossa taitoja arvioitiin, mutta niihin ei varsinaisesti saatu opetusta. Nykyään ymmärtääkseni tilanne on vähän toinen, ja mystinen käsitys taitavan esiintyjän ”synnynnäisestä lahjakkuudesta” on saanut osakseen tarvittavaa ravistelua. Taitoja joita arvioidaan ja joissa voidaan kehittyä, myös enenevässä määrin opetetaan.
Mitä tulee musiikkialaan, tälläkin kentällä on ja tulee aina olemaan toimijoita, joille on annettu tunnetaitoja millilitran mitalla. Yksikin auktoriteettiasemassa oleva henkilö, joka järjestelmällisesti itkettää oppilaita, opiskelijoita, kokelaita tai orkesterin/kuoron/bändin jäseniä pyrkimyksenään erotella jyvät akanoista tai ottaa luulot pois, on mielestäni liikaa. Yksikin kynttilä piilotettuna vakan alle lannistumisen ja käpertymisen seurauksena on liikaa.
Tietoa jännittämisestä tulisi lisätä. Tarvitaan tietoa, ja sitten tarvitaan tietoisuutta. Jos emme ole oppineet tunnistamaan haavoittuvuutta itsessämme, emme pysty hyväksyvästi kohtaamaan sitä myöskään toisessa ihmisessä. Tämä pätee myös toisin päin, ja miten lohdullista se onkaan: se minkä huomaan olevan totta minussa, on totta myös muissa ihmisissä.
Omasta suhtautumisesta tietoiseksi tuleminen ja sen myötä sanojen ja tekojen valitseminen tilanne kerrallaan on askel kohti lempeämpää asennetta. Se on myös jotain, johon ihan jokainen voi vaikuttaa henkilökohtaisista valinnoista käsin. Mitä useampi ihminen suo hyväksyvää valokeilaa itselleen ja muille, sitä enemmän se vaikuttaa yleiseen vallitsevaan asenteeseen.
Maailmankuvamme nojaavat mitä erilaisimpiin uskomuksiin ja kokemuksiin, ja käsittelemme kukin niitä hyvin erilaisilla tavoilla. Kuitenkin meillä kaikilla on hyvin samankaltaiset tarpeet ja tunteet. Tarve tulla nähdyksi, hyväksytyksi, kuulua joukkoon. Pelkoa siitä että en kelpaa, että tulen torjutuksi, hylätyksi. Vaikeiden tunteiden ottaessa runsaasti tilaa on ihanaa muistaa, että jos minä koen näin, se tarkoittaa että joku muukin kokee näin.
Missioni on levittää tämän lausahduksen sisältämää rauhaa ympärilleni niin paljon kuin suinkin osaan. <3
Lukusuositus ja inspiraation lähteeni: Minna Martin 2021, Saa jännittää (Kirjapaja)
