Edellisessä postauksessani puhuin muusikon huijarisyndroomasta ja tietämisen ihannoimisesta. Kerroin, miten muusikon korostunut itsekritiikki ja suorituspaineet voivat hellittää otettaan HOT-työskentelyn myötä. Pääset halutessasi lukemaan postauksen tästä.
Tietäminen on ihmisen taakka. Tietäminen tuo turvaa – ainakin hetkellistä sellaista – tilanteissa joissa koemme epävarmuutta. Ja turvaahan me kaikki tarvitsisimme asemasta riippumatta. Tietävinään oleminen on myös ”helppo” tie valita silloin kun emme oikein luota siihen, että voimavaramme vastaisivat tilanteen vaatimuksia.
Opettajat ovat usein sellaisessa asemassa, että heidän oletetaan tietävän kaikenlaista. Musiikin kontekstissa opettajan oletetaan myös osaavan kaikenlaista. Kykenevän ehkä ”antamaan todisteen” osaamisestaan tosta noin vaan – onhan hän alansa ja instrumenttinsa asiantuntija.
Ikään kuin opettajan saappaisiin astuttuaan olisi menettänyt oikeutensa olla keskeneräinen ja alati uutta oppiva, tavallinen ihminen.
Meillä opettajilla on usein paljon tietoa siitä että:
- miten on tapana tehdä
- miten tämä pitäisi tehdä
- mitä oppilaan tulisi saavuttaa
- miten tähän päästään
Toivoisimme usein tietävämme myös:
- Mitä tulee tapahtumaan? (instrumenttitunnin aikana, lukukauden aikana, lukuvuoden aikana…)
- Mitä minusta ajatellaan? (oppilaat, huoltajat, kollegat, esihenkilö…)
- Mitä minun pitäisi tietää ja osata?
- Mitä jos tämä ei toteudu?
Tahdon huomauttaa, että varsinkin stressitilanteessa tietämisen tarve on inhimillistä ja joskus jopa ihan asiaan kuuluvaa. Pakonomainen tietämisen vaatimus ja tietävinään oleminen on kuitenkin yksi merkittävä luovuuden näivettäjä. Voi olla vähintäänkin mielenkiintoista tunnustella, että mitä tässä tilanteessa tarvitsee todella tietää? Mitä VOI tietää? Mitä siitä seuraa, jos MINÄ en tiedä?
Opettajat ovat usein melko tunnollista ja huolehtivaista sakkia, joilla helposti hämärtyvät omien ja muiden vastuualueiden rajat. Se ei ole mikään ihme, kun työskennellään äärimmäisen herkkien prosessien äärellä, joita määrittävät sekä opetussuunnitelma että inhimillisyyden ennustamaton luonne. Opettaja saattaa huomaamattaan pyrkiä tietämään tai osaamaan sellaisiakin asioita, jotka eivät ole hänen vastuullaan tai kamppailla asioiden kanssa, joihin hän ei voi vaikuttaa.
Opettaja saattaa kuormittua ratkoessaan esimerkiksi:
- oppilaan omaehtoista harjoittelua
- oppilaan huoltajien osallistumista musiikkiharrastukseen
- haasteita henkilökemioissa
- oppilaan mielenterveyden / elämäntilanteen haasteita
- oppilaan tunteita ja tarpeita
- yhteensopimattomia vireystiloja tai neurotyyppejä
- haastavia tunteita ja olosuhteita esiintymistilanteissa
- omia mielenterveyden haasteita
- oppilaan käyttäytymisessä jotain joka triggeröi
- omaa epätäydellisyyttä ja siihen liittyviä vaikeita tunteita
Musiikkioppilaitoksissa ja vapaan sivistystyön parissa työskentelevänä voin todeta, että onnea on esihenkilö ja kollegat, joiden kanssa voi jutella ilman pelkoa arvostelusta, tuomitsemisesta tai sivuuttamisesta. Siitä ei ole kuitenkaan haittaa, jos opettajalla on konsteja käydä läpi haastavia ajatuksia ja tilanteita myös itsensä kanssa. Tästä päästään HOTtiin eli hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, joka oli itselleni se puuttuva palanen.
Hyväksyntä on kouristuksenomaisen tietämispakon vastakohta. Sen jälkeen kun HOT-menetelmät rantautuivat arkeeni, olen ihmetellyt enemmän. Yllättynyt säännöllisesti. Ollut ajoittain aivan kuutamolla. Todennut ja harjoitellut hyväksymään, että itsessäni ja päivittäisessä työssäni on kovin paljon asioita, joita en ole tuntenut juuri lainkaan. Oppilaissa myöskin. Vaikka olen heidän kanssaan tekemisissä viikoittain. Tietäminen voi estää tutustumasta asioihin ja ihmisiin sellaisina kuin ne ovat.
HOT-taidot ja niiden anti opetustyöhöni:
1. Hyväksyvä tietoinen läsnäolo nykyhetkessä
Tässä taidossa harjaantumisen myötä olen paremmin yhteydessä itseeni ja omaan kehooni. Pystyn noteeraamaan paremmin perustarpeeni: levon, liikkumisen, lohdun, ravinnon, nesteytyksen ynnä muut tarpeet. Näistä huolehtiminen vahvistaa sisäistä turvaa ja pitää yllä työssäjaksamista.
Myös palautuminen toteutuu paremmin läsnäollen. Ja mikä parasta: sallin itseni vaikuttua musiikista ja muista ihmisistä. Töissä tai ei – kun olen ihmisen kanssa, tahdon ja osaan olla hänelle läsnä koko olemuksellani.
2. Tarkkailijan rooli suhteessa sisäisiin tapahtumiin
Tämä taito vähentää reaktiivisuutta ja lisää valinnan mahdollisuuksia. Jos työtilanteissa nousee hankalia ajatuksia, tunteita tai vireystiloja, ehdin pysähtyä ja huomata tilanteen ennen kuin toimin mitenkään. Ehdin erotella faktoja omista ”tietämisistäni” ja valita todennäköisemmin rakentavan puhe- ja toimintatavan.
3. Ajatusten eriyttäminen
Tämän taidon myötä osaan eriytyä ”pitäisi tietää” ja ”pitäisi osata” -ajatuksista, ja jättää ne omaan arvoonsa. Pystyn useammin suomaan itselleni työrauhan, kun en jatkuvasti yritä olla viisaampi ja parempi mitä olen. Pystyn myös suhtautumaan tilanteisiin ja muihin ihmisiin, kuten oppilaisiin tai kollegoihin hyväksyvämmin, kun mieleni tietäväinen puoli on vähän höllännyt.
4. Tunteiden hyväksyvä kohtaaminen
Tämä on mahdollistanut sen, että olen yhä useammin OIKEASTI turvallinen ihminen oppilaalle ja itselleni. Se ei tarkoita hyväksymisen ajattelemista tai siitä puhumista, vaan oppilaan tunteiden ratkaisematta jättämistä ja omien tunteitteni validoimista. Aina ei tarvitse tietää, mistä joku tunne tuli tai minne se meni. Riittää, että se saa olla aikansa.
5. Arvojen kirkastaminen
Tämän myötä olen kyennyt irtaantumaan omasta erinomaisuuden vaatimuksestani. Välillä jokin asia menee maaliin paremmin ja välillä jokin menee huonommin, eikä sen tarvitse määrittää minua opettajana eikä ihmisenä. Sitoudun työhöni ja tiedän miksi sitoudun. Tiedän myös, että työroolini ei ole kaikki minkä kautta itseäni arvotan. Nämä ovat pari sellaista asiaa, joiden tietäminen on ihan hyödyllistä ja ravitsevaa.
6. Omistautuminen arvojen mukaisille teoille
Omistautuminen on tuonut selkeyttä elämääni. En vastaa kaikkiin pyyntöihin automaattisesti kyllä, vaan otan aikaa puntaroidakseni, mikä on juuri nyt tärkeää, mahdollista ja kohtuullista. Niin sanottu täsmätekeminen on lisääntynyt: kun teen töitä, teen niitä läsnäollen. Kun olen vapaalla, en ratko työasioita. Ainakaan niin paljon kuin ennen.
Myös epätäydellisyydestä syyllistyminen on menettänyt otettaan minusta. Kun toisinaan ajaudun piehtaroimaan hyödyttömissä ajatuskeloissa, hoksaan kysyä itseltäni (ennemmin tai myöhemmin): onko tämä itseni sättiminen todella arvojeni mukaista toimintaa? Onko täydellisyys se, mihin minun on tarkoitus tekemisessäni pyrkiä?
Vastuun ja vapauden tasapaino
Mitä paremmin olen oppinut tuntemaan itseäni ja käsittelemään omia sisäisiä haasteitani (kuten tietämisen tarpeitani) HOT-menetelmien avulla, sitä viisaampia ratkaisuja olen osannut tehdä oppilaiden ja valmennettavien kanssa. Kaikkein tärkeintä itselleni on ollut oivallus siitä, että hyväksyvä, empaattinen ja lempeä pedagogiikka sekä tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen eivät sulje toisiaan pois. Se on lisännyt hyväksyntää omaa opettajuuttani kohtaan ja vähentänyt huijariajattelua.
HOTin omaksumisen myötä olen oppinut suomaan oppilaille ja valmennettaville heidän omat vastuunsa. Vastuun harjoitella taitojaan säännöllisesti ja tavoitteensa mukaisesti – oli kyse sitten instrumenttitaidoista, tietoisuustaidoista, musiikin hahmotustaidoista tai prosessinhallinnasta. Olen oppinut myös suomaan heille vapautta. Vapauden omiin tunnetiloihinsa, taiteellisiin valintoihinsa, vapauden antaa minulle palautetta ja olla olematta minulle mieliksi. Hyväksyvä asenne ja lempeä altistus ovat yllättävän yksinkertainen ja samalla voimallinen resepti kohti onnistumisia, luovaa olotilaa ja itselähtöistä musiikkisuhdetta.
Tietoisuus omista valoista ja varjoista mahdollistaa tasapainon. Kun tuntee ja hyväksyy itsessään kaikki puolet, on helppo ymmärtää oma vapautensa ja oma vastuunsa. Silloin ne pystyy suoda myös muille. Kun opettaja saa luopua omasta erinomaisuudestaan, alkaa alati uudistuva, hetki hetkeltä avautuva oppilaslähtöinen prosessi. Se voi kysyä molemmilta epämukavuusalueelle astumista. Se kutsuu oppilasta olemaan yhteydessä omaan itseensä sekä rehelliseen ilmaisuun uutta oppiessaan. Se kutsuu opettajaa ei-tietämiseen, kuuntelemiseen, nöyryyteen – ilman tarvetta nöyristellä.
Sen jälkeen kun olen omaksunut HOT-asenteen pedagogi- ja valmennustyöni punaiseksi langaksi, oppilaani ja valmennettavani ovat kertoneet omasta edistymisestään muun muassa tällaisia arvioita:
- ”Murehdin vähemmän ja toteutan enemmän”
- ”Olen saanut konsteja esiintymisjännityksen hallintaan”
- ”Kiva kun näistä jännitykseen liittyvistä ajatuksista ja tunteista voi puhua eikä niitä yritetä korjata pois”
- ”Kynnys heittäytymiseen ja improvisointiin madaltui”
- ”Uskaltaa ilmaista itseään sillä tavalla kuin haluaa – ei-sievästi”
- ”Uskallan sanoa reilusti kyllä tai ei”
- ”Lempeämpi suhtautuminen omaan itseen”
- ”Sain apua työssäjaksamiseen ja esiintymisjännitykseen”
- ”Minulla on läheisempi suhde oman instrumenttini kanssa”
- ”On tullut valtavasti vapautta ja uskallusta kokeilla”
- ”On tullut rohkeutta rajojen vahvistamiseen”
- ”Uskaltaa yrittää”
Instrumenttiopettajan suhteesta omaan itseensä ja muusikkouteensa ei puhuta ainakaan liikaa. Voisi olla hyvä puhua, sillä se miten opettaja suhtautuu omaan epätäydellisyyteensä – siitä voi tulla tapa, jolla nuori oppilas tulee suhtautumaan itseensä harjoitellessaan uusia taitoja. Se mitä opettaja kykenee itsessään tunnistamaan ja hyväksymään, pystyy hän myös oppilaassa hyväksyvästi kohtaamaan. Empatia on oikein käytettynä yksi tärkeimmistä opettajan supervoimista.
Toinen on ”onnellisesti pihalla” oleminen.
Empiirisen havainnointini mukaan meitä riittämättömyyden ja tietämisen välillä suhaavia opettajia on aika paljon. Tämän vuoksi olen tuomassa maailmaan uuden koulutuksen – meitä varten, yhteistyössä Transformative Coaching Academyn kanssa.
Tutustu koulutukseen tästä!
